Lukekaa seuraavat popjournalismia ja kirjallisuuskritiikkejä käsittelevät jutut:
Nyt-liite: Saara Aaltoa ylistetään Suomessa loputtomasti, mutta laulajan mukaan hänen urastaan halutaan vain luoda mahdollisimman huono kuva
Helsingin Sanomat: Pyydän anteeksi ”Paskalta” – Häpeän yhä elävästi arviotani vuodelta 1993
Rumba: Vain kiiltokuvia – tarvitaanko kriittistä popjournalismia, jos ihmiset haluavat vain kuulla, kuinka siistiä kaikki on?
Keskustelkaa yhdessä:
Jose Riikosen mukaan popjournalismi on vaikeuksissa. Antti Majanderin mukaan terävä kritiikki edustaa uhanalaista kirjallisuusmaailmaa – sellaista, jossa ”ei risteillä taatuissa viiden tai vähintään neljän tähden maisemissa”.
- Miksi popjournalismi ja kritiikki on kriisissä?
- Mihin kriittistä kulttuurijournalismia ja kritiikkejä teidän mielestänne tarvitaan?
Saara Aallon mukaan suomalainen media liioittelee lähinnä negatiivisia asioita ja kansainvälisen median yltiöpositiivisuus on sille ongelmana. Toimittaja Juuso Määttäsen mukaan taas ”Median tehtävä on nimenomaan toimia puolueettomana välineenä, joka voi myös kritisoida suosittuakin artistia, jos kokevat siihen olevan tarvetta.” Pohtikaa yhdessä:
- Missä menee positiivisen popjournalismin ja mainonnan raja?
- Tulisiko suomalaisen median tukea kotimaisen artistin menestystä?
- Miksi journalismin tulee voida olla myös kriittistä?
Artistit viestivät faneilleen yhä enemmän suoraan somen kautta eivätkä ole siksi enää samalla tapaa riippuvaisia medianäkyvyydestä.
- Mikä ero on popjournalismilla ja artistin itsensä tekemillä somesisällöillä?
- Entä mitä merkitystä on sillä, haastatteleeko tähteä ulkopuolinen toimittaja vai tähden kaveri?
Rumban jutussa haastatellun Maria Veitolan mukaan kiiltokuva ei kiinnosta lukijoita vaan tarvitaan samaistumispintaa ja säröä. Mitä mieltä te olette: kiinnostaako kiiltokuva?